Kirjoituskilpailuteksti

Poikkesin sivutielle

Hiki valui pitkin niskaa. Asfaltti hohti ja väreili kun katsoin kauemmas. Ihmiset tuntuivat vaeltelevan päämäärättömästi suuntaan ja toiseen. Ihmettelin, mahtoiko väkeä todella riittää harhailemaan pitkin Mannerheimintietä tällaisena päivänä?  Vielä viikko sitten tuntui, että suurin osa Helsinkiä aikoi suunnata Ruissaloon juuri tänä viikonloppuna. Taisin olla väärässä.

 Loppukesäisen keskipäivän tukahduttava helle oli painanut pumpulisen verhonsa tajuntaani. Aivot hyrisivät tyhjää, eikä mieleen tuntunut tarttuvan muuta kuin lämpö ja ajatus jostain vilpoisesta. Teki mieli juotavaa. Halutti vähentää vaatteita, mutta häveliäisyys vei voiton. Pitäisi mennä kotiin, ottaa kylmä suihku ja maata rauhassa ruohikolla.  Jatkoin kuitenkin katua eteenpäin. Mielen pohjalla pyöri ajatus siitä, että olin matkalla jonnekin. Taisi olla se päivä kun olin luvannut parturoida kaverin hiuksia. Niin sen täytyi olla.

Vähäinen tuulenvire havahdutti minut. Vedin ilmaa sieraimiini ja tunsin tuoksun. Sellaista en ollut haistanut koskaan aiemmin. Makea ja samalla suolainen. Kiihkeä. Haluttava. Nostin katseeni ja näin naisen. Korot napsahtelivat rytmikkäästi katukiviin ja hameen helma heilui. Tummat kiharat putosivat niskasta selkään ja tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Seurasin hiusputousta katseellani ja tajusin tutkivani katseellani naisen lanteita. Punastuin hieman. Onneksi nainen oli selin eikä nähnyt. 

Tajusin kulkevani nopeammin. Äskeiseen laiskaan laahustamiseen verraten lähes juoksin. Ihmettelin miksi. Eihän minulla ollut kiirettä minnekään. Kuumuus tuntui pahenevan kun liian nopean liikkumisen nostama syke kertoi keholle, että nyt ollaan vauhdissa. Nainen juoksi kadun yli vihreän valon jo vilkkuessa pahaenteisesti vaihtumisen merkiksi. Nyt pitäisi mennä suoraan jos aikoisi pysyä omalla reitillään. Olin kahden vaiheilla. Järki käski jatkaa matkaa, mutta jalat olivat jo lähteneet kulkemaan kohti suojatietä. Valo oli jo vaihtunut punaiseksi. Joutuisin odottamaan tovin ennen kuin pääsisin naisen perään. Tavoittelin häntä katseellani. Hiukset heilahtivat Kiasman kulmalla ja jatkoivat matkaa vielä toisen suojatien yli. Pystyisin näkemään hänet vielä kauas jos hän jatkaisi matkaansa suoraan. 

Kävelin huolimattomasti, juuri vastaantulijoihin vilkaisematta. Minulla oli kiintopiste; tuntemattoman naisen hiukset. Tunsin itseni tyhmäksi. En ollut nähnyt edes naisen kasvoja, en tiennyt nimeä eikä hän edes olemuksesta näyttänyt tutulta. Ja kuitenkin juoksentelin pitkin katua tällaisessa helteessä. Eihän tässä ollut mitään järkeä. Onneksi olin laittanut jalkaan tennarit. Sandaaleilla olisi ollut vielä tuskaisempaa yrittää pysyä vauhdissa. Yritin pysähtyä. Yritin muuttaa suuntaa, mutta jalat jatkoivat päättäväisesti matkaa eteenpäin. Tönäisin vahingossa vastaantulijaa. Mies huudahti jotain vihaisesti, mutten jäänyt pyytelemään anteeksi. Minut oli vallannut outo tunne; jos nyt en menisi eteenpäin jäisin katumaan sitä ikuisesti. Järki yritti vielä ottaa valtaansa takaisin ja muistutteli kaverin hiuksista. Mitäs niistä? Ehtisihän ne leikata huomennakin. Ei se varmaan ollut yhdestä päivästä kiinni.

Hämmennyin hetkeksi. Pysähdyin ja luulin jo kadottaneeni naisen. Kirosin mielessäni. Tämä oli juuri tyypillistä tuuriani. Olin jo kääntymässä takaisin kun huomasin naisen Kaivopihan kohdalla. Hän oli pysähtynyt jonkun terassin liepeille juttelemaan jonkun kanssa. Menin lähemmäksi. Näin hänen kasvonsa. Hämmästyin. Tyttöhän se vielä oli. Ehkä juuri ja juuri kahdenkymmenen ikäinen. Tunsin itseni jälleen kerran varsin tyhmäksi. Jahdata nyt pikkutyttöä pitkin keskikaupunkia. Luulisi nyt lähes kolmikymppisellä olevan sen verran järkeä, ettei hairahtuisi juoksentelemaan tuntemattomien ihmisten perässä. 

Katsoessani tytön olemusta ja kasvoja tarkemmin tajusin kuitenkin täydellisesti mikä sai minut toimimaan kuin hölmö. En ollut koskaan nähnyt sellaisia kasvoja enkä sellaista olemusta. Raukeaa, naisellisuutta huokuvaa ja itsevarmaa ryhtiä ja asentoa. Toinen lonkka työntyneenä vasemmalle ja käsi lepäämässä siinä lantion kaarella.  Silmät säkenöivät naurua ja suu hymyili ja puhui sanoja, joita en kuullut. Tajusin juuri ihastuneeni. 

Mitä?  Minäkö myönsin itselleni, että joku tuntematon tyttö kesäkuumalta kadulta oli sekoittanut pääni näin pahasti? Minähän olin ehkä maailman epäihastuvin ja sitoutumiskammoisin ihminen. Olin aina se, joka kommentoi isoon ääneen toisten iskuyrityksiä ja hoki get-a-roomia jokaiselle hellyyttä osoittavalle pariskunnalle. Säännöllisesti sain kuulla kavereilta vastakommentteja usein kovin karskista puhetyylistäni ja olemuksestani Useammin kuin kerran kaverini olivat vitsailleet minun olevan varsinainen anti-amor. Ennemminkin sain pariskunnat eroamaan kuin, että olisin saattanut yhteen yhtään ketään. Pitäisikö minun nyt pitää kiinni huolella luodusta maineestani vai heittää koko romantiikan tappaja- imago nurkkaan? Siinäpä vasta kysymys.

Jalkani tekivät päätöksen puolestani. Kun tyttö lähti liikkeelle terassin kupeelta, jalkani lähtivät seuraamaan eikä valinnan mahdollisuutta enää ollut. Nainen ylitti taas tien ja kääntyi Erottajalle. Sitten vielä vinosti ratikkapysäkin kohdalta tien yli. Minä käytin säädyllisesti suojatietä, vaikka tajusin jääväni taas jälkeen. Muutama juoksuaskel ja olin taas tytön kannoilla. 

Pysyttelin kymmenisen metriä tytön jäljessä ja mietiskelin. Puntaroin päässäni vaihtoehtoja. Minkähän ikäinen tyttö oli tarkalleen? Olikohan hän vapaa vai kenties varattu? En ollut erottanut ainakaan sormuksia, mutta eihän se kertonut mitään. Mahtoiko hän olla helsinkiläinen vai ehkä jostain aivan muualta? Ja sitten ajatukset saivat toisen suunnan. Uskaltaisinko jutella? Mitä sanoisin? Kuinka tekisin sen järkevästi, ilman, että se näyttäisin juuri siltä kuin olisin seurannut häntä vain saadakseni tehdä jonkun hyvin tökerön keskustelunavauksen ja hävetä silmät päästäni? En kai olisi niin ääliö, että menisin vain tytön eteen ja pamauttaisin ensimmäiseksi mieleen hyppäävän lauseen. Enhän?

Tyttö kääntyi taas kadunkulmasta. Ehdin vilkaista talon nurkassa olevan kadunnimen. Fredrikinkatu. Tyttö hidasti vauhtia hetkeksi ison parturiliikkeen kohdalla. Katsoi kai hinnastoa joka seisoi standissa oven vierustalla. Mieleen hiipi pelko siitä, että tyttö haaveili hiusten leikkuusta. Ja heti perään itsesyytös turhasta pelosta ja soimaus siitä kuinka kuvittelin omistavani hänet siinä määrin, että voisin esittää yhtään minkäänlaista mielipidettä hänen hiuksistaan. 

Matka jatkui ja meinasin kompastua sadevesikouruun. Huudahdin tahattomasti ja katsoin säikähtäneenä tytön perään. Hän ei ollut kuullut eikä kääntynyt katsomaan. Jatkoi vaan matkaansa. Minäkin jatkoin. En enää edes yrittänyt ymmärtää toimintaani tai pohtia olemattomia päämääriäni vaan kiinnitin katseeni tytön niskaan. Ainoa ajatus, jonka mieleeni laskin oli päätös siitä, että seuraisin tyttöä vaikka Meilahteen saakka ja kauemmaskin. Enää en pystynyt kieltämään mielihaluani jutella tytön kanssa. Se muodostui nopeasti pakkomielteeksi. 

Jälleen kadunkulma ja hetken päästä löysin itseni baarin ovelta menossa sisään tytön jäljessä. Tällä olin nuorempana käynyt lukemattomia kertoja, mutta en enää muutamaan vuoteen. Paikka tuntui pitkästä aikaa mukavalta ja näytti aivan samalta kuin viitisen vuotta sittenkin. Ihmettelin yhteensattumaa ja samalla onnittelin itseäni. Tämä paikka määritteli asiakkaansa ja sehän sopi minulle. Päivisin paikka toimi kahvilana ja vasta iltaisin, siinä kahdeksan maissa avautui ristikkoinen nosto-ovi kahvilan ja yökerhon välistä. Mietin, uskaltaisinko laskeutua portaat kellarikerrokseen, jossa muistin vessojen sijaitsevan. Päätin uskaltaa.

Tyttö oli ottanut kahvin ja istunut ikkunapöytään. Tilasin tuopin ja asetuin mukamas lukemaan lehteä toiseen pöytään. Kääntelin sivuja harvakseltaan, mutten lukenut sanaakaan. Katselin tyttöä vaivihkaa. Jos hän olisi kääntänyt päätään hieman vasemmalle, hän olisi katsonut suoraan minuun. Yhtä aikaa toivoin ja pelkäsin niin tapahtuvan. Ovesta astui sisään nuori mies. Hän tervehti tyttöä ja haki kahvin. Meni sitten istumaan vastapäätä tyttöä ja aloitti keskustelun. Yritin kuunnella, mutta he puhuivat hiljaa. Tyttö hymyili ja naurahteli muutamaan kertaan. Kuuntelin naurua. En voinut mitään mielikuville joita tuo ääni herätti tajuntani pohjalla. 

Poika istui tytön seurana vartin verran ja lähti. Tyttökin nousi ja pelkäsin hetken hänen lähtevän, mutta hän käveli tiskille ja osti siiderin. Hyppäsin ylös tuolistani ja menin myös tiskille. Tilasin uuden oluen, vaikka edellinenkin oli vielä puoleksi juomatta. Keräsin rohkeutta avata edes jonkinlainen keskustelu. Koko vaivannäköni valui hukkaan kun tajusin tytön sanoneen minulle jotain. Vedin oluthörpyn väärään kurkkuun ja yskiskelin tovin ennen kuin sain suustani vastauksen. Kerroin, etten ollut käynyt täällä pitkään aikaan, mutta että nuorempana useinkin. Hän kiinnostui ja kysyi missä nykyään kävin. Luettelin muutamia paikkoja ja tyttö naurahti. Pari paikkaan kuului myös hänen vakiopaikkoihinsa. Ihmettelin olimmeko ennen tavanneet, vaikka olin aivan varma, että emme. Tyttökään ei muistanut. Hän pyysi minua istumaan seurakseen ikkunapöytään. Menin ja ihmettelin mikä oli tämä muutos syntymähuonossa onnessani. En saanut ymmärryksestä kiinni, mutten jaksanut välittää. 

-          Jake sanoi, että sä katselit mua tuolta kauempaa.

Meinasin taas tukehtua juomaani. Olin jäänyt kiinni. Nyt nolotti. Tyttö kuitenkin nauroi ja katsoi minua silmiin. Hän kysyi minkä ikäinen olin. Arastelin kertoa. Pienen kiertelyn jälkeen kerroin täyttäväni syksyllä kaksikymmentäyhdeksän. Tarkkailin tytön ilmettä. Etsin säikähdystä, mutta turhaan. Rohkaistuin kysymään hänen ikäänsä ja hämmästyin.

-         - Täytin viikko sitten kakskytviis.

Ihmettelin ääneen. Totesin luulleeni häntä nuoremmaksi, johon hän vastasi naurahtaen, että parempi niin päin. Samaa hän oli luullut minusta. Yritin kovasti pysyä tyynenä ja olla näyttämättä kokoajan kasvavaa kiinnostustani. 

-          - Onko sulla mitään suunnitelmia illaksi? Tyttö kysäisi hetken kuluttua ja hymyili. 

-          - Ei mulla mitään. Miten niin? Kysyin hämmentyneenä.

-         -  Mä ajattelin tulla tänne vähän juhlimaan niin kiinnostaisko sua liittyä seuraan?

Onnestani tokkurassa lupasin tavata tytön samassa paikassa yhdentoista aikaan. Vaihdoimme puhelinnumerot ja juttelimme vielä hetken aikaa. Sitten tyttö lähti ja vilkutti minulle vielä kadulta mennessään. Hymyilin itsekseni ja hörpin viimeisiä pisaroita tuopin pohjalta. Mielen pohjalla kupli ilo ja odotus. 

Kaivoin puhelimen taskusta. Parturointia odottava kaveri oli laittanut viestin: ”Missä sä oikeen oot? Ootko edes tulossa? Ilmoittele itsestäs.”

Näppäilin vastauksen: ”Sopiiko jos leikataan huomenna? Tuli vähän yllättävä käänne. Poikkesin vähän sivutielle.”